Keinotekoisen nurmen vertailu

Tekonurmea esiteltiin ensimmäisen kerran Kiinassa 1980-luvun lopulla, ja sitä mainostettiin laajalti vasta 1990-luvun puolivälissä tai loppupuolella. Siitä on tullut vakiomalli koulujen urheilukenttien rakentamiseen muovisten ratojen ohella, ja se korvaa suuren joukon urheilukenttiä, jotka oli alun perin istutettu luonnollisilla nurmikoilla. Vaikka tekonurmen käyttöaluetta on rajoitettu jossain määrin urheiluturvallisuuden, tapahtumapaikan ominaisuuksien ja yleisen tietoisuuden kaltaisten tekijöiden vuoksi tekniikan kehityksen myötä
Tekonurmen tuotantoa ja tuotantotekniikkaa on jatkuvasti uudistettu ja parannettu. Kuudennen sukupolven tekonurmi, joka on valmistettu avoverkoisesta yksikuitufilamentista, on lähempänä luonnollista nurmikkoa kenttäurheilun indikaattoreiden, kuten iskunvaimennussuhteen, pallon palautuvan vierityksen ja kääntöarvon suhteen, ja sillä on jopa etuja tietyissä ominaisuuksissa. Urheiluturvallisuuden kannalta uuden sukupolven tekonurmikuitujen parantaminen pintapinnoitteissa ja polymeerimateriaaleissa voi tehokkaasti vähentää urheiluvammojen, kuten ihon naarmujen ja jalkojen nyrjähdysten ja mustelmien esiintymistä. Tekonurmen ja luonnonnurmen edut ovat suhteellisen huomattavia, ja puutteet ja haitat ovat objektiivisesti nähtävissä. Niiden käyttöä valittaessa on otettava huomioon todellinen tilanne kattavasti.
Luonnonurmikoihin verrattuna keinonurmikoilla on tyypillisesti paljon kovemmat pinnat ja pienemmät kemiallisten kuitujen kitkakertoimet verrattuna nurmikon lehtiin. Jalkapallossa tämä voi johtaa liialliseen pallon nopeuteen ja palautumisnopeuteen, mikä lisää urheilijoiden vaikeuksia hallita palloa.
Tekonurmen etuna luonnonnurmeen nähden urheiluominaisuuksien kannalta on sen erinomainen kentän tasaisuus ja paljon parempi tasaisuus, mikä voi täysin välttää ilmaston ja kunnossapidon kaltaisten tekijöiden aiheuttamat epäsuotuisat kenttäolosuhteet ja siten vaikuttaa kilpailuun.